Ensimmäinen työkuukausi on nyt takana. Ja melkoinen kuukausi se on ollutkin. Ensimmäiset päivät yhtämittaista mediamyllerrystä. Ja hetken päästä seurasi muutto uuteen Yrjönkadun toimistoon.
Vietin yhden illan tavaroita purkaen, puolueen vanhoja lehtiä selaillen. Löysin Perussuomalainen-lehden ensimmäisen numeron, kuusitoista vuotta sitten kirjoitetun. Sen toisella sivulla silloinen vastavalittu päätoimittaja Heikki Lehti pahoitteli, miten niin puolueen perustamisessa kuin lehden ensimmäisen numeron tekemisessäkin oli kulunut kovin paljon aikaa. Paljon kauemmin kuin oli tarkoitus.
Hymyilin. Olisipa Heikki tiennyt, minne asti silloinen pienpuolue vielä yltää. Se sama paine, jonka hän aikanaan tunsi, on tänäkin päivänä monella joka hetki läsnä. Minullakin. Katse kääntyy kuin pakotettuna seuraaviin vaaleihin. Ehkä pitäisi katsella toiseen suuntaan. Niihin edellisiin kuntavaaleihin nimittäin, koska se suunta kertoo suurella varmuudella siitä, mitä syksyllä on odotettavissa.
Perussuomalaiset etenee. Kerta kerralta, vaali vaalilta. Joka kerta paremmin kuin edellisissä vastaavissa. Tarkoituksenmukaisuuskertoimilla painotetut gallupluvut toki kertovat kokonaiskannatuksesta mitä kertovat, mutta vaaleissa ne todelliset kannatusluvut mitataan. Ja fakta nyt vain on se, että perussuomalaiset voittaa vaalit toisensa jälkeen.
Pitäisikö siis kantaa huolta? Kyllä varmaan, mutta se suuren huolen reppu roikkuu jonkun muun selässä kuin meidän. Lähiajat myllertävät vanhojen puolueiden johtoa. Yhdet joutuvat vaihtamaan puoluejohtajaansa aivan vaalien alla. Toisilta vaihtui koko varapuheenjohtajisto ja vaalien kannalta kriittinen puoluesihteeri. Kolmansien kurjuus taas on se, ettei vaihdeta puoluesihteeriä, joka annostelee aktiivista eutanasiaa oman puolueensa presidenttiehdokasvalinnalle.
En kadehdi, myhäilen vain. Vilkuilen vielä hetken vanhan lehden sivuja, löydän monta tuttua kasvoa. Nuoria miehiä ja naisia, sittemmin jo aikuisikään ehtineitä. Mutta sanomansa sanat ovat yllättävän ajattomia.
Kun lehden syntyä katsoo oikein läheltä, oppii paljon. Ja kun katsoo lehden synnyttäjiä läheltä, oppii vielä enemmän. Ohut paperi, sille painetut pienet mustat kirjaimet. Ei pelkkiä sanoja sanojen vuoksi. Vaan jotain, mikä on paperilla, koska se täytyy sanoa.
Laitan vanhan lehden takaisin hyllyyn ja keskityn seuraavan tekemiseen. Sen sisäsivuilla kerrotaan nuorisojärjestöjen metkuilujen setvimisestä, Italian kriisistä, demokratian hinnasta. Oloni on rauhallinen. Kuudentoista vuoden päästä, vuonna 2028, tuore perussuomalaisten päätoimittaja ehkä löytää tämän kirjoituksen. Ja ymmärtää lukiessaan, että perille ehtii rauhallisemmallakin vauhdilla.
(Tämä kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehdessä 8/2012)