Ensin tiedotusluontoista asiaa: Perussuomalainen-lehti ilmestyy jatkossa nykyistä harvemmin, noin neljä kertaa vuodessa. Perussuomalaista viestintää uudistetaan kauttaaltaan, ja lehden muutokset ovat osa tätä kokonaisuutta. Viestinnän pääpainoa siirretään yhä vahvemmin sekä kohti nopearytmisempää verkkoviestintää että toisaalta myös kohti syventäviä, politiikasta laajemmin kertovia kirjoituksia.
Kaikki kokousilmoitukset jäävät jatkossa tästä lehdestä kokonaan pois. Järjestöosion sisältö siirtyy pääosin verkkoon. Katso tarkemmat tiedot muutoksista täältä.
+++
Viestinnästä puheen ollen: kun näitä hommia on vuodesta 2012 eteenpäin tehnyt, on tullut vastaan aika monenlaista viestintää. Osa siitä on kivaa ja mukavaa, osa ei niinkään.
Maailmasta löytyy aika paljon ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että mitä kovemmin muille huutaa, sitä varmemmin saa oman tahtonsa läpi. Tämä taktiikka toimii jonkin aikaa, kunnes vastaan tulee henkilö, joka ei välitä huudosta, vaan yksinkertaisesti katsoo huutajan bluffin.
Miksi ihmiset huutavat? Mahdollisia syitä on toki monia, kuten esimerkiksi tunteiden sääntelyn ongelmat, itsekontrollin puute, vallankäyttö. Huutaja voi olla hädissään tai voimansa tunnossa. Huono käytös voi myös yksinkertaisesti olla opittua. Jos saa huutamalla haluamansa, sitä todennäköisesti yrittää seuraavallakin kerralla.
Yleensä on niin, että huutaminen on turhaa. Jos oman asiasi perustelusi ovat kunnossa, ei niitä tarvitse väkisin muille tuputtaa. Hyvin mietitty ja kohteliaasti perille toimitettu mielipide menee paremmin perille kuin huuto ja mekastus.
Huutoa on monenlaista. Jotkut huutavat äänihuulillaan, jotkut teoillaan. Mitä paremmin järjestäytynyt huutaja on, sitä kummallisempia muotoja melskaaminen saa.
Elokapina huutaa. Putiikki sabotoi liikennettä ja teollisuusyritysten toimintaa. Yle & HS toistavat Elokapinan jokaisen tempauksen – huutoa sekin, tai ehkä pikemminkin toimivat sen vahvistimena. Median jatkuva ja massiivinen mainostaminen on Elokapinan elinehto, joskin silti liike yskii jo pahasti.
Kohta nähdään itsenäisyyspäivän juhlia, presidentin vastaanotto ja nättejä juhlatamineita, jotka eivät huuda vaan korkeintaan hivenen kuiskaavat. Jos kummallisia ei tapahdu, samana päivänä havaitaan rähinävasemmiston kokoontuvan joukolla huutamaan, rikkomaan tavaraa ja sotkemaan vanhojen talojen seiniä. Onko tämä varmasti tarpeen? Olisiko tulos parempi, jos ottaisivat mieluummin oppia vaikkapa Li Anderssonin (vas.) asiakeskeisestä lähestymistavasta?
Ay-liike huutaa. Se flirttaa rajuilla työtaistelutoimilla, yhteiskunnan pysäyttämisellä ja ”yleislakolla”. Sillä on pahoja vaikeuksia perustella lakkoilua jäsenilleen, minkä takia se joutuu turvautumaan pötypuheisiin.
Yleensä on niin, että mitä korkeammalle valtapyramidin huipulle kiipeää, sen hillitympää käytöstä edellytetään. Mutta missä sääntö, siellä sääntöjen rikkoja. Välillä valtionpäämiehet turvautuvat katutappelijan otteisiin. Jälki on kammottavaa. Hamas huutaa ohjuksin, Israel vastaa tykein ja tankein. Olisiko tämän voinut ratkaista jollain muulla tavalla?
+++
Jos kohtaat huutajan, miten kannattaa toimia? Takaisin huutaminen ei välttämättä ole paras mahdollinen ratkaisu. Huutajalle periksi antaminen ei myöskään ole järkevää, koska muuten olet hetken päästä jälleen huutokiristyksen kohteena.
Yritä mieluummin saada selvää siitä, mikä huutajalla on hätänä, vai onko mikään, ja pohdi sitten asiaa rauhassa omista lähtökohdistasi. Raivoamisen keskeltä saattaa löytyä hyödyllinen tiedonpalanen tai oivallus. Poimi se talteen, unohda muu, ajattele itse.
Suomen presidentinvaaleissa ei huudeta, ja hyvä niin. Suomi on historiallisesti tarkasteltuna melko erikoisessa tilanteessa. Lienee kohtuullista, että ulkopolitiikan korkeinta tehtävää tavoittelevat näyttävät esimerkkiä harkinnan jalossa taidossa.
MATIAS TURKKILA