Törmäsin arvoitukseen. Vanhassa koulukirjassa oli kuva, jossa kymmenkunta lammasta popsii nurmea. Alla luki: Miksi valkoiset lampaat syövät enemmän kuin mustat?
Mietin pitkään, mitä ihmettä tuohon vastaisi. Lopulta sain kyhätyksi jonkinmoisen vastauksen, ja tarkistin, että menikö oikein. Ei mennyt. Oikea vastaus oli: valkoisia on enemmän.
++
Toiseen aiheeseen: Pomojen ja työntekijöiden jännitteinen suhde lienee yhtä vanha kuin yhteiskunta. Jopa lapsi tunnistaa sen välittömästi. Sama jännite on juonen ytimessä Titanic-elokuvassa, Charlie Chaplinin Nykyajassa ja jopa Aku Ankan ja Roope-sedän kädenväännöissä. Se puskee esiin Tuntemattomasta sotilaassa, kun Rokka tylyttää tärkeilevää luutnantti Lammiota. Se on sisäänrakennettuna kaikkiin Turhapuro-elokuviin, johtaja Tuura saa lopulta aina nenilleen.
Ja kyllähän se leffankävijän mieltä lämmittää, kun työntekijää hyppyyttävä pomo pistetään ruotuun. Mutta onko näillä tarinoilla merkitystä tämän päivän Suomessa?
On ja ei. Nyky-Suomen vauraus kiteytyy yksinkertaiseen peruskuvioon – työnantajien ja työntekijöiden kykyyn tavoitella yhteisvoittoa. Se kuuluisa win-win. Molemmat tinkivät himpun verran omasta edustaan, jotta molemmat yhdessä voittavat. Tämä liitto solmittiin vuosikymmeniä sitten, ja se nosti kylmän ja pimeän Neuvostoliiton reunavaltion modernien yhteiskuntien joukkoon, joka kykeni tuottamaan Linuxin, Nokian, tekstiviestin, maailman ensimmäisen nettiselaimen, Otaniemen kylmälabran, Angry Birdsin. Ehkäpä myös Huutokauppakeisari-ohjelman.
Työn tekemisen ydin ei ole muiden kyttäämisessä vaan yhdessä tekemisessä. Kulkemisessa kohti älykkäämpiä ratkaisuja, tehokkaampaa tekemistä, parempaa huomista.
Voin olla väärässä, mutta mielestäni kannattaisi tavoitella joka päivä parasta mahdollista tulevaisuutta. Miten tämä onnistuu?
Missään tapauksessa se ei onnistu sanelulla. Tai loputtomalla riitelyllä. Se voi onnistua yhteistyöllä. Kaikki monimutkaiset asiat maailmassa vaativat huippuunsa viritettyä yhteistyötä.
Jos pitää kehittyneen yhteiskunnan ajatuksesta, kannattaisi sisäistää, millä keinoilla yhteiskunnat vaurastuvat, ja millä ne köyhtyvät. Maailman huipulle on mahdollista päästä. Ei kaikilla alueilla, mutta joillain osa-alueilla se onnistuu, jos oma tekeminen on huippuluokkaa.
Politiikanteon ytimessä on vuosikymmenten ajan ollut vauraan yhteiskunnan rakentaminen yhdessä. Mutta nyt pöytään on ilmestynyt kolmas osapuoli: syvää maailmantuskaa poteva neuroottinen riidankylväjä, joka ei osallistu vaurauden rakentamiseen, eikä kestä ajatusta siitä, että kukaan muukaan osallistuu.
Riidankylväjä on syvästi ristiriitainen hahmo: hän on yhtä aikaa tuskissaan kuluttamisesta ja luonnonvaroista, mutta toisaalta vaatii muita kustantamaan elatuksensa. Hän lentää etelään, mutta vaatii, ettei kukaan lennä etelään. Hän kuittaa itselleen maksuttoman korkeakoulupaikan, ja alkaa etuoikeutetusta asemastaan käsin syytää solvauksia tavallisten suomalaisten niskaan. ”Kolonialistit, rasistit, ableistit, äärioikeistolaiset, likaiset setämiehet!” Hän vaatii muilta diplomaattitason käytöstapoja, mutta solvaa itse sen minkä ehtii. Hän vaatii samanaikaisesti maailmanlaajuisen kulutuksen hillitsemistä ja Afrikan ja Lähi-Idän väestölle vapaata kulkua korkean kulutuksen Eurooppaan. Metsävarojen hyödyntäminen ei käy. Energiavarojen hyödyntäminen ei käy. Sananvapaus ei käy. Liikkumisen on oltava mahdollisimman kallista. Kotien lämpötiloja on laskettava, yksityisautoilu on lopetettava, mölyää riidankylväjä Etelä-Helsingin asunnostaan. Hahmon käytös on niin törkeää, että sellaista ei pysty piirtämään edes Aku Ankka -hahmolle.
Riidankylväjällä on erityistaito, johon sen voima perustuu. Se on taitava maineenpilaaja. Ellei sen ristiriitaisiin vaatimuksiin suostuta, se keskittää kaiken voimansa inhokkiensa maineen pilaamiseen.
Suomalaiseen katsomustapaa kuuluu tietynasteinen kohteliaisuus. Mutta mitä kauemmin riidankylväjän kaoottisia näkemyksiä myötäillään, sen syvemmälle suohon Suomeen vaurautta luova teollinen kone vajoaa.
Miten tämä kaikki liittyy mustiin ja valkoisiin lampaisiin?
Siten, että demokratiassa enemmistö määrää tahdin. Teräviä suomalaisia on paljon enemmän kuin maailmantuskaansa vajonneita riidankylväjiä. Kyse on ainoastaan siitä, uskaltavatko tavalliset suomalaiset panna hanttiin riidankylväjille.
MATIAS TURKKILA
Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen-lehden #1/2023 pääkirjoituksena.
Blogitekstin kuvituskuva: Dall-E AI.